Genova, Lisa: Edelleen Alice
WSOY, 2010
esitellyt 22.11.2011 Merja Mäkinen
 
"Alice, vastaa seuraaviin kysymyksiin:
1. Mikä kuukausi nyt on?
2. Missä sinä asut?
3. Missä työpaikkasi on?
4. Mikä on Annan syntymäpäivä?
5. Miten monta lasta sinulla on?
Jos sinun on vaikea vastata johonkin näistä, avaa tietokoneesi kansio nimeltä ”Perhonen” ja noudata sieltä löytyviä ohjeita heti."
  
Alicen itselleen lähettämä päivittäin toistuva viesti kysymyksineen ei onnistu tehtävässään, mutta siihen saakka se on jonkinlainen heikko turvaverkko – kunnes unohtuu.
 
Edelleen Alice on kirja varhaisesta Alzheimerin taudista. Alice on viisikymppinen kognitiivisen psykologian professori Harwardissa, älykäs, kaunis ja menestyvä nainen. Aviomies John työskentelee lääketieteen alalla tutkijana, pariskunnalla on kolme aikuista lasta.  Kirja kattaa kahden vuoden jakson, jonka aikana Alicen sairaus kasvaa pienistä varoittavista unohduksista pitkälle edenneeseen vaiheeseen.
  
Sairauden vaikutuksesta, potilaan ja hänen perheensä ja ystäviensä reaktioista muodostuu äärimmäisen tarkka kuva, joka aikuisesta lukijasta voi olla jopa pelottava. Alice menee luentosaliin, koska hänen muistilapussaan niin sanotaan – mutta istuu opiskelijoiden joukkoon eikä muista olevansa luennoitsija. Sitten kaikki on taas selvää ja helppoa – mutta lopulta esimiehen täytyy kehottaa Alicea lopettamaan opettaminen ja konferensseihin matkustaminen. Sekä elämän suurimmat ja tärkeimmät että pienet jokapäiväiset asiat hämmentävät rapistuvaa mieltä.
 
Edelleen Alice on kuitenkin yhtä lailla myös kaunis ja surumielinen kirja perheen sisäisistä jännitteistä, aviopuolisoiden luontaisesti erilaisista tavoista käsitellä äärimmäistä psyykkistä rasitusta, sukupolvien erilaisista elämänodotuksista ja –valinnoista. Perheen muut jäsenet joutuvat tekemään valintansa suhteessaan Aliceen ja myös oman sairastumisen mahdollisuuteen.
 
Lapsista yksi kantaa sairaudelle altistavaa mutaatiogeeniä. Aviomies John pitää kiinni omasta urastaan ja kieltäytyy jäämästä sapattivapaalle Alicen odotuksista huolimatta. Lopulta sekään ei kuitenkaan ole niin vakava asia – kun sitä ei enää muista. Tärkeintä on se, että lähellä on joku rakastava ihminen.
 
"John laski kirjan kädestään ja suoristautui ison, valkoisen tuolinsa reunalle.
”Minä kirjoitin tämän kirjan sinun kanssasi”, Alice sanoi.
”Niin”.
”Minä muistan. Minä muistan sinut. Minä muistan, että olin ennen erittäin fiksu.”
”Niin sinä olit, sinä olit fiksuin ihminen jonka olen koskaan tuntenut.”