Johanna Sinisalo: Enkelten verta
Teos, 2011
esitellyt 7.1.2012 Tommi Tapiainen
 
”Kuningatar on kuollut.”
 
Enkelten verta on mielestäni kaunis nimi kirjalle. Samalla se on ristiriitainen ja melko erikoinen fraasi. Vuotavatko enkelit verta? Sinisalon kirjassa ihmiskunta vuotaa ja kerjää verta. Enkelten sijaan tarkastelussa ovat mehiläiset. Kyllä, ne ovat rasittava riesa, joiden tehtävä on ylläpitää elämää.
 
”Ruokamellakat jatkuvat joka puolella Yhdysvaltoja ja ovat levinneet nyt myös Kanadaan. Hallitus on rajannut taas kerran tiettyjen elintarvikkeiden jakelua, ja kouluihin on alettu joissakin osavaltioissa – lähinnä niissä, joissa ei ole omavaraista perunan tuotantoa – jakaa maissipuuro- ja pasta-annosten kanssa nautittavaksi ’vitamiiniketsuppia’, koska puutostauteja on alkanut esiintyä.”
 
Eletään 2010-luvun jälkipuolta. Ennennäkemättömän laaja ja tuhoisa mehiläisten joukkokatoaminen ravistelee Yhdysvaltoja. Suomessa mehiläishoitaja Orvo löytää tarhastaan tyhjän pesän. Sivutoimenaan Orvo toimii hautausurokoitsijana. Elämä ja kuolema ovat läsnä.
 
”Tuttava totesi että onhan se ihan kamalaa, mutta eiköhän hän pystyisi jotenkuten elämään ilman hunajaa.”
 
Orvon poika Eero on eläinaktivisti. Hän bloggaa Eläinten vallankumousarmeijan EVKA:n sivuille. EVKA harrastaa myös suoraa toimintaa. Eeron kirjoitukset ovat provosoivia ja hän saakin varsin raakaa palautetta niistä.
 
Isä ja poika astetelevat eri teitä, mutta jossain vaiheessa tiet yhtyvät. Kumpikin ovat tehneet omat valintansa ja maksaneet siitä. Kutsumustaan täytyy seurata, mutta mikä on tarpeeksi suuri korvaus uhrauksesta?
 
Johanna Sinisalo luo kiehtovan ja todellisen maailman. Todellisuus on käsinkosketeltavaa. Tarinat pesäkadosta ja sen seurauksista ei ole scifiä, ei fantasiaa, pelkästään totta. Internetin ihmeellisessä maailmassa voi lukea CCD:stä, eli Colony Collapse Disordista.
 
Kirjassa kohtaa vähintään kaksi täysin erilaista maailmankatsomusta ja näkemystä siitä miten maailman pitäisi pyöriä. Sinisalo kuvaa ihmisen ja eläimen välistä suhdetta monelta kantilta. Hän tuo julki varsin selkeästi sen millainen se maailma on, jossa mehiläisen merkitys on vain hunajalusikallinen teekupissa. Siinä maailmassa Suomen pahin ympäristöuhka on susi. Sellainen ihminen kysyy: ”Miksi vouhotetaan jostain sulavista jäätiköistä, kun läheltäkin löytyy huolen aiheita.”
 
Mehiläinen on tuttu myös Kalevalasta, josta se on lennähtänyt sairaalankin nimeksi. Sinisalo valaisee mehiläisen mytologiaa eläimenä joka voi siirtyä maailmojen välillä. Niitä pelättiin, koska niiden tiedettiin olevan tarpeellisia mutta hallitsemattomia: ”Niitä ei voinut kytkeä pilttuisiin, sulkea navettoihin tai panna liekaan. Niitä ei voinut kutsua kuin koiraa, niitä ei voinut lajoa lihaisilla luilla tai maitokipposilla.” Kun ihmiset oivalsivat niiden yliluonnolliset kyvyt (siirtyä maailmojen välillä kun parven tai lajin säilyminen sitä vaati), he koettivat taioin, loitsuin ja rituaalein saada sirusen tuosta jumalaisesta kyvystä.
 
Niinhan ihminen toimii. Kaiken pitäisi olla hallittavissa, mielellään kaukosäätimellä.
 
Mikä olisikaan mukavampaa kuin pistää mehiläinen tulitikkuaskiin, aski povariin ja siirtyä muille mailla vierahille? Kirjallisuus tarjoaa siihen omat konstinsa.