Jenni Linturi: Isänmaan tähden
Teos, 2011
esitellyt 19.10.2011 Tommi Tapiainen

”Hän pelkäsi kaikkea muuta paitsi sotaa. Sodassa hän oli tietysti pelännyt sotaa, mutta siitä oli jo aikaa. Viimeisten vuosien aikana hän oli ymmärtänyt, että vanhuus oli pahempaa kuin sota. Sodassa oli sentään eloonjääneitä.”
 
Jenni Linturin taidokas esikoisteos on sotakirjaksi varsin erikoinen. Kyllähän siinäkin kuvataan sodan melskettä, mutta suurin taistelu käydään kuitenkin sodan jälkeen. Miten selvitä elämästä, kun on selvinnyt sodasta? Pääseekö sodasta koskaan eroon?
 
”Kun leipä laitetaan kortille, miehen on syötävä ylpeyttä, isäkin oli sanonut.”
 
Kun isänmaa kutsuu, on poikien vastattava kutsuun. Maanviljelijäperheen poika Antti Vallas tavoittelee elämässään menestystä. Hän haluaa nousta taustastaan vähän korkeammalle, vähän arvostetummaksi. ”Arvo kasvaa arvokkaammassa seurassa”, oli isäkin muistuttanut.
 
Jatkosotaa edeltävänä keväänä Antti värvätään koulutettavaksi Waffen-SS –joukkoihin. Suomen valtiojohto ei virallisesti tiedä värväyksestä, mutta on antanut sille hiljaisen hyväksyntänsä. Ryssää vastaan pitää taistella kaikilla rintamilla.
 
Suomalaiset päätyvät itärintaman kaaokseen. Ensin ei ota tapahtuakseen mitään. Saksalaisupseerit tärkeilevät ja suomalaiset meinaavat hiiltyä turhaan pokkurointiin. Veli venäläistä pidetään raakalaisena. Vankien parakeista löytyy joka aamu puhtaaksi kaluttu luuranko, kerrotaan.
 
”Oli vihdoin koittanut se hetki, jolloin isänmaa ei enää laskenut uhrien lukua, eivät uhrit laskeneet isänmaalle arvoa.”
 
Antti Vallas joutuu painimaan omien valintojensa ja moraalin kanssa. Hän tekee tietoisia tekoja, joita hänen on puolustettava tai tuhouduttava. Eikä menestyjä voi tuhoutua. Hän halveksii rintamatovereitaan näiden uskon puutteen ja tietämättömyyden vuoksi.
Sodan jälkeen Antti saa painia häpeän, kunniattomuuden ja huonon omantuntonsa kanssa. Muistot eivät häviä eikä tehtyjä saa tekemättömiksi.
 
Romaanin liikkuessa nykyajassa muistisairaan Antin maailma värittyy menneisyyden henkilöillä ja nykyiset ja entiset sekoittuvat. Pintanaarmut paranevat, mutta arvet sydämessä säilyvät. Sota on mielessä ja sitä käydään mielessä.
 
”Maailma oli muuttunut, sitä ei enää saattanut tavoittaa kynällä. Kirjailijat ja toimittajat, jotka väittivät toisella tavalla, olivat sanataiteen huoria. Niin suoraa ja selkeää sanaa tai lausetta ei ollutkaan, johon kaikki sankarivainajat ja viattomat uhrit saattaisi mahduttaa.”
 
Jenni Linturi liikkuu hämmästyttävän notkeasti kuvaillessaan ulkoisia ja sisäisiä kriisejä. Sodan tapahtumat on käsitelty puhki, sitä vähemmälle onkin jäänyt yksilön kokemus. Linturi tiivistää taitavasti mielen heilahteluja.
 
Jos ois valtaa, niin nimeäisin tämän vuoden esikoiskirjaksi.