Esko-Pekka Tiitinen: Kiven sylissä
Tammi, 2010
esitellyt 13.4.2011 Tommi Tapiainen
   
”Ennen pellonraivausta on nähtävä seutu korkealta, että muistaisi missä elää.”
   
Maasta sitä on tultu ja maaksi sitä on taas muututtava. Esko-Pekka Tiitisen romaanissa ollaan kuitenkin Kiven sylissä. Kivi syleilee ja pusertaa, välillä hellemmin ja välillä kovemmin.
Paremmin lasten- ja nuortenkirjailijana tunnetuksi tullut Tiitinen on kirjoittanut komean sukutarinan. Vänskän suku on asuttanut samaa tilaa ammoisista ajoista lähtien, mutta maailma on muuttumassa.
   
”Kummulla” kävelee miehiä oudot pelit ja vehkeet mukanaan. He etsivät aarretta maan sisältä: malmia, kuparia, ties mitä outouksia. Ja löytyyhän sitä. Ja kummusta kasvaa kylä ja kylästä kaupunki, jolla on sama nimi kuin yritykselläkin: Outokumpu.
  
Suvun kautta Tiitinen kuvaa sitä miten maailman pyörä pyörii ja miten se vaihtaa suuntaa. Suvun miehet ovat herkkiä taiteellisiä sieluja, joille itku ja tunteet eivät ole vieraita. Naisten(kin) on oltava vahvoja, uskossa itseensä että perheeseen. Rakkauden ja huolenpidon määrää ei romaanissa liioitella, ja miksi pitäisikään – sitä pärjännee hyvin ilman uusinta kännykkämallia, mutta ilman rakkautta ja huolenpitoa sitä voi olla hyvinkin vain helisevä vaski.
   
”Jotenkin Aaprosta on alkanut tuntua, että tarinoillaan isä haluaa saada heidät ymmärtämään, ettei ihminen ole koskaan yksin vaan kantaa mukanaan edellisten sukupolvien tiedon ja taidon, ettei kukaan aloita tyhjästä eikä päädy tyhjään vaan kaikki ovat jatkuvassa liikkeessä, että kaikki asiat ja ihmiset ovat jatkuvasti kesken. Elämä ei koskaan tule täyteen mittaansa, ei edes kuolemassa.”
  
Maailman muuttuessa myös yhteisöt muuttuvat. Korpitaipaleilta siirrytään tehtaan parakkeihin ja lopulta vuokrakaksioihin. Edistys vie välillä pienen ihmisen hukan teille. Uudet ja uljemmat aatteet taas tuovat ristiriitoja ja asettavat ihmiset vastakkain. Pojat tulevat isiään valmiimpaan maailmaan, mutta eivät yhtään sen valmiimpina ihmisinä.
   
Esko-Pekka Tiitisen tavassa kirjoittaa ihmisistä on jotain, mikä pistää korvaan, sieluun ja sydämeen heti ensimmäisestä sivusta alkaen. Hän kirjoittaa lämpimästi, ihmistä hyväillen.
    
Tiitinen ei kuitenkaan lepertele ja syleile maailmaa, välillä purraan hammasta ja kirotaan muut maailman ääriin, mutta lopussa rakkaus on ja pysyy. Kiven sylissä -kirjassa kirjailija osoittaa hienolla tavalla, että aina ei tarvitse revitellä ja reuhtoa, vierellä kulkeminen riittää.
   
Tiitinen voitti Kiven sylissä –romaanilla vuoden 2010 Savonia-palkinnon.