Mari Mörö: Kuuri
WSOY, 2009
esitellyt 18.12.2009 Tommi Tapiainen
   
”Potilaita voi tietysti siirrellä vaikka turun murteella, mutta terveiden pitää rakentaa maailma uuteen uskoon. Olen täysin kykeneväinen tähän puuhaan.”
   
Mari Mörö on kirjoittanut pienen romaanin nimeltä Kuuri. Siinä kielenkääntäjä Karl Liljeqvist, tuttavallisemmin Kalle, kirjoittaa kirjeitä sydämenvalitulleen Kaisille. Kaisin vastauksia emme saa luettavaksi. Karl on sodan kauhut kokenut mies, jonka ruumis ja mieli ovat ailahtelevaista sorttia. Monelta jäi Kannakselle koti, Kallelta hermot.
   
”Ei ole siis suomalainen, vaan tänne jostain syystä vähäksi aikaa joutunut amerikkalainen. Kaikki naiset ovat tuollaisesta lääpällään. Mies vahasi tukkaansa melkein tunnin, koko pukukoppi löyhkäsi. Ja kynsiä varten sillä oli nahkainen hoitokotelo, ja tusinan verran erilaisia erikoisvehkeitä, joita se kuulemma myös myy. Tässä jouda kynsiään kiillottamaan. Mutta asunto putsataan, että meidän hyvä. Ikkunanpesijän löysin naapurista, suurenmoista.”
    
Kaisi opiskelee sairaanhoito-oppilaitoksessa. Kirjeissä Kalle opettaa tälle vaivihkaa englantia. Kaupankäynnin vilkastuessa hän kirjaimellisesti hakkaa rahaa paperilla. Käännöstöitä on vaille esimerkiksi Valtion Maidonkoelaitos Jokioisissa. Kiirettä oli jo 40-luvulla. ”Pelkäävät varmaan, että happanee jos pitkään kestää. Laskussa sen rokotan.”
    
Riekaleisia hermojaan Kalle aikoo auttoo sen ajan ihmelääkkeellä Antabuksella. Tulokset ovat moninaiset. Lääke vaatii sitoutumista ja ehdottomuutta, joissa kummassakin Karlilla on tekemistä. Myöskään Kaisi ei aina täytä kaikkia hänen ihanteitaan, mikä murehuttaa miestä.
    
Pariskunnalla on reilusti ikäeroa, joka antaa aihetta suhteen piilotteluun. Siinä missä Kaisi näyttäytyy kainona suomineitona, tuntuu Kalle kaikentietävältä besserwisseriltä.
   
Kun Kuuri on nautittu loppuun, tiedetään teho.
   
Kuuri on hämäävä kirja. Se näyttää ohuelta lärpäkkeeltä jossa on mielestäni köppänen kansi. Sitten se kertoo epämääräisen miehen tarinaa, joka hallitsee paremmin kielioppisäännöt kuin omaa elämäänsä. Kuurin tarinaan on ehkä vaikea eläytyä, vaikka toisaalta, nykypäivänä Remingtonin virkaa hoitaa kännykkä ja tunnelmat kuvataan hymiöin.
    
Eläytyvä lukija saattaa ajatella jo ensi sivuilta että tästä ei hyvä heilu, ja tarina tuntuu vain pitkitetyltä piinalta. Mörö on vauhdikas kirjoittaja, joka ei paljoa selittele.
   
Romaanin yksipuolisuus on tehokas tyylikeino. Silloin lukijan pitää täyttää tyhjät kohdat. Kuuri ei ole siis kasvissosekeittoa, itte on purtava poikki.
   
Jos haluat uppoutua kaunokirjallisesta 40-luvulle, suosittelen toistakin maanisen miehen kuvaa, Sanna Ravin romaania Ansari.
   
Mari Mörö on kirjoittanut vaikka ja mitä, vaikka ja mistä. Kuuri on hänen kuudes romaaninsa. Tälläkin kasvukaudella hänen pakinoitaan on saanut lukea mm. Kotipuutarha-lehdestä.