Nicola Barker: Outoja otuksia
Gummerus, 2005
204 s.
esitellyt Tommi Tapiainen 15.5.2009

Oo-mii-tuis-ten oo-tus-ten kerho. Ei ihan röllejä mutta ei kaukanakaan.

Englantilainen, uuden polven kirjailija Nicola Barker onnistuu toisella
teoksellaan Outoja otuksia naurattamaan, itkettämään, iljettämään ja huokailemaan.

Kääntäjä Sari Karhulahti on nähnyt viisaammaksi laittaa kirjan nimeksi Outoja otuksi kuin vääntämää alkuperäistä, kovin lattealta kuulostavaa Five Miles from Outer Hope. Voihan toki olla, että kirjailija hakee viittausta outer spaceen. Sitä avaruuden ulkopuolista, yli ymmyrkäisen ymmärryksen menevää elämänmenoa tästä kirjasta löytyy.

Medve on 16-vuotias jättikokoinen tyttö. Hän asuu perheensä kanssa ränsistyneessä hotellissa saaressa. Saareen saapuu desinfiointiaineelta haiseva nuorukainen nimeltä La Roux. Hormonit alkavat jyllätä. Näin sanoo kustantaja ja oikoo sen minkä ehtii. Käänteitä ei tässä kannata kertoa, turha pilata lukuiloa.

Kaikki on vinksin vonksin tai ainakin heikun keikun. Kirjassa tulee mieleen kuin viettäisi aikaa Pepin maailmassa.Kuitenkin yhtä aikaa Barkerin maailmassa on kiinnekohtia arkisiin asioihi. Ne sitovat muutoin nyrjähtänyttä tarinaa. Kerrontatyyli on vähemmän harrastettu, kirjailija - noh, v****ilee - lukijalle ja nimittää tätä tyhmästä saappaaksi. Jo on aikoihin eletty, etten sanoisi.

Barkerin tapa on sanoa niin kuin asiat ovat. Suorasukaisuus ja suora tylyys voivat olla liian iso pala haukattavaksi. Minussa kirja herätti hilpeyttä. On vaikea kuvitella missä mielentilassa Barker on kirjaansa kirjoittanut. Hänen esikoisteoksensa Apposen auki sisälsi osittain samoja teemoja - outoutta ja erikoisuutta. Nyt unenomainen haaveilu on vaihtunut koomiseen realismiin.

Kielen kiemuroista kiinnostuneilla Barker on kultakaivos. Suomentajalla on ollut tekemistä etsiä mehukkaita ilmaisuja suomen kielestä. Siinä Sari Karhulahti on onnistunut.

Kansikuvan tuhatjalkainen ei ole kirjan pääosassa, mutta kyllä sekin jonkun pöksyistä vielä löytyy. Toisin kuin Nicola Barker, se ei pure.