Kirjasto ja kulttuuri

Otava, 2010

esitellyt 27.4.2010 Merja Mäkinen

  
”Lokakuun 13. päivänä 1991 minun isovanhempani tekivät itsemurhan. Päivä oli sunnuntai. Oikeastaan ei mikään erityisen hyvä viikonpäivä tappaa itsensä”.

  
Rakkaudessa erottamattomat on eleetön kertomus isovanhempien yhteisestä elämästä ja yhteisestä kuolemasta sekä laajemmin eurooppalaisen ihmisen identiteetistä, raskaasta historiasta ja sukupolvien ketjusta.

   

Johanna Adorján on saksalainen toimittaja, joka 16 vuotta isovanhempiensa kuoleman jälkeen alkaa koota heidän tarinaansa pala palalta. Hän kertaa omia ja vanhempiensa muistoja, tapaa isovanhempiensa jo ikääntyneitä ystäviä ja vierailee Mauthausenin keskitysleirissä, jossa isoisä oli ollut.

   
Ystävät muistavat kukin omalla tavallaan ja tuntuu että vain yksi heistä on tuntenut samat ihmiset kuin Johanna. Hiljalleen käy ilmi, että Istvan ja Vera ovat olleet, paitsi hupaisan originelleja, myös hyvin yksityisiä ihmisiä ja rajanneet tiukasti ne asiat, joista ovat muille kertoneet. Kuitenkin he ovat olleet ystäväpiirissään ihailtuja ja kunnioitettuja, jotakin erityistä.

  
Istvan ja Vera tapasivat Budapestissa vuonna 1940. Kun Saksa oli miehittänyt Unkarin , juutalainen Istvan vietiin Puolaan työpalvelukseen, sitten Mauthausenin leirille ja sieltä vielä Gunskirchenin leirille, josta hän vapautui. Vuoden 1956 kansannousun jälkeen Istvan ja Vera pakenevat Unkarista Tanskaan ja aloittavat uuden, varsin menestyksekkään elämän. Istvan on lääkäri ja Vera fysiotarapeutti. He harrastavat kulttuuria ja matkustavat.

   

Unkaria he eivät näytä muistelevan eikä isoisän keskitysleirimenneisyydestä puhuta. Kerran hän leirillä kuitenkin vierailee ja kommentoi vain yhdellä lauseella: ”Sinne on paljon mukavampi mennä autolla kuin jalkaisin”.

  
”Isovanhempani selvisivät holokaustista eivätkä koskaan puhuneet juutalaisesta identiteetistään – niin kuin ei isänikään. Sen vuoksi tämä osa minua on minulle itselleni lähestulkoon tuntematon”.

  
Aikanaan isoisä sairastuu vakavasti ja kaipaa kuoleman helpotusta. Vera ei halua jäädä yksin ja yhdessä he suunnittelevat poistumisensa huolellisesti – ja toteuttavat myös. Läheisille jätetään pienet liikuttavat ja arvottomat muistolahjat, käytettyjä esineitä. Jäähyväisviestit eivät tunnu kertovat kaikkea.

  

Johanna tarvitsee kuvitelmaa isovanhempiensa viimeisistä päivistä ja sen hän on kirjoittanut tähän kirjaan. Mitään sentimentaalista kirjassa ei ole ja juuri siksi se on vaikuttava ja järkyttävä.