Paula Hahtola: Salpalinja
Atena, 2009
esitellyt 11.3.2010 Tommi Tapiainen
   
”Kun saan nimeni, minä menen ja tulen enkä kysele.”
   
Atena Kustannus ja kirjallisuuslehti Parnasso järjestivät Suuren proosakilpailun ja siinä ensimmäiseksi sijoittui Paula Hahtolan romaani Salpalinja. Ei ne huonoa palkinneet.
Minulle tuli Hahtolan romaanista tuli heti ensimetreiltä mieleen: ”Tässä meillä on vanhanaikainen romaani.” Ja tässä meillä termi vanhanaikainen on kehu.
   
Nuorempi sukupolvi, niille joille dramatiikka on tuttua Big Brotherista ja Seiskan lööpeistä, sanoisi että no TODELLA on vanhanaikaista, jotain fucking viiskytlukua. Eikä silloin ollut internetiä eli ei myöskään elämää.
   
Joka tapauksessa Salpalinjan alussa eletään heinäkuuta vuonna 1951. Inge ja äiti menevät maalle Haminan taakse tapaamaan pappaa. Äidillä ja papalla on asioita. Äiti haluaa papalta allekirjoituksen tärkeään paperiin. He ovat reissullansa viikon verran.
  
Tässä meillä on selittämistä. Että siinäkö kaikki?
  
”Menisin juhlaan Helmin ja tytön kanssa. Ihmiset näkisivät, että olimme hienoja ihmisiä emmekä ujostelleet. Helmi olisi tyylikäs ja hymyilisi, hän nautti juhlimisesta. Hänellä olisi se musta leninkin, jonka olin nähnyt kapsekissa. Kyllä häntä katsottaisiin.”
   
Siinä kaikki. Mutta kirjallisuudessa parasta onkin se, että yhdestä tikusta voi tehdä asian. Toiset harrastaa kolmen sukupolven mammuttisaagoja, toisille riittää vähemmän. Ja usein vähemmän on enemmän.
   
Paula Hahtola kertoo tarinan vuorotellen Ingen, äidin ja papan näkökulmasta. Hän tekee sen taitavasti ja rauhallisesti. Hahtola osaa tuoda esiin luontevasti ja uskottavasti erilaiset näkökulmat. (Kuva Laura Vesa)
   
”Täällä sitä nyt ollaan kotona ja elämä palaa entiselleen. Raiteille, niin kuin ruukataan sanoa.”
   
Tapahtumia tärkeämmäksi tuntuu nousevan painostava tunnelma ja eri aaltopituuksilla liikkuminen. Kaikilla on myös omat salaisuutensa, jotka piinaavat. Katkeruus tuntuu olevan yksi päähenkilöistä. Hahtola ei kuitenkaan luo teennäisiä jännitteitä eikä repostele tunteiden suossa. Tässä meillä on siis vanhanaikainen romaani.
    
Kirjan loppuosassa jo viimeisille työvuosilleen ehtinyt Inge summaa tapahtuneita ja omaa elämäänsä. Hahtola jättää rivien väliin reilusti ilmaa ja jättää lukijalle mietittävää. Hänen tekstinsä on konstailemattoman toteavaa ja luo tunteen ettei ennen vanhaa ollut varaa käyttää sanojakaan turhan päiten. Teksti ikään kuin hengittää ja on ilmavaa. Ja mitäpä sitä liikoja kun vähemmälläkin pärjää. Ähkyhän siinä vain tulee.