Mikko Karppi: Sateen varjo
Tammi, 2009
esitellyt 14.1.2010 Tommi Tapiainen
   
”Tuntuu kuin olisi satanut teriä. Kuin maailman ylle olisi levittäytynyt suunnaton varjo.”
   
Mikko Karppi on kirjoittanut synkän kirjan, Sateen varjon. Nimessä tulee ilmi kirjan kaksi päähenkilö, sade ja varjo. Aina sataa ja varjo seuraa.
  
Tor on mies, joka todentaa olemassaoloaan satuttamalla itseään. Tuntemalla kipua voi tuntea olevansa elossa. Mutta kaikki eivät ansaitse olla elossa. Ei ainakaan pedofiilit, vaimon hakkaajat, insesti-isät sekä sakkolihan perässä juoksijat. Yhtenä sateisena päivänä Tor päättää puuttua maailman vääryyksiin. Hän sopii netissä treffit ja päättää antaa huorintekijälle opetuksen.
   
Koska oikeuden on voitettava, Torin täytyy jatkaa valitsemallaan tiellään. Mukaan kuvioihin tulee oikeusvaltioon pettynyt rikoskomisario jolla on lista liian helpolla päässeistä pahantekijöistä. Parasta olisi jos Tor saisi näyttävyyttä teoilleen. Jos vaikka pääsisi lööppeihin asti.
  
Sateen varjo sisältää jännärin ja trillerin omaisia piirteitä, mutta ei kuitenkaan ole sitä. Siinä on yhtä lailla suomalaista maagista realismia tai realistista magiaa. Vähän kaunopuheisemmin ilmaistuna se on oksennus yhteiskunnan kasvoille. Mikko Karppi syytää silmille valtavalla vimmalla pahaa oloa, epätoivoa, näköalattomuutta, kipua ja piinaa.
   
”Länsirannalla ei sada, onnekkaat. Korkeintaan lyijyä, sekin mukavan lämmintä. Perhanan afrikkalaislapsetkin ovat kadehtittavan laihoja. Niin kai sitä voisi ajatella hyvinvointivaltiossa, jossa kuollaan vaipat märkänä kylmää keittoa rinnuksilla.”
    
Viisaasti Mikko Karppi on sisällyttänyt romaaninsa myös takaumat, joissa päähenkilö tavallaan kertaa miten tähän on tultu. Mikä on sitten syy ja mikä seuraus, onkin toinen kysymys. Tietysti taustalla luulisi olevan jokin toiminnan laukaiseva asia. Onhan siellä.
    
Raa’an toiminnan keskellä suurin väkivalta tapahtuu kuitenkin ihmisen mielessä. Tässä romaanissa se kirjaimellisesti on varjomaailma. Varjo saattaa jättää seuraamisen, hypätä edelle ja peittää kohteensa. Mieli tummenee ja synkistyy. Eihän silloin ajatuksetkaan voi kovin valoisia olla.
    
Elokuvissa sarjamurhaaja on tappanut seitsemän kuolemansynnin takia. ”Silmä silmästä, hammas hampaasta” on tuttu hokema Raamatusta. Jotkut myös väittävät, että paha saa palkkansa. Mikä sitten on Mikko Karpin romaanin moraliteetti? Voisiko olla niin, että hyvä ja paha eivät olekaan niin kaukana toisistaan kuin luulisi.
   
Jos kaipaatte niitä perinteisempiä jännäreitä, niitäkin löytyy Karpin maailmasta. Hän on kirjoittanut myös Väinämöisen vyön (2007) ja Unkarilaisen taulun (2008).