Tiina Lymi: Susi sisällä
Helsinki-kirjat, 2010
esitellyt 2.7.2010 Tommi Tapiainen
  
"Rakkaus on sivistystä ja minä olen eläin. Ikävä kyllä. Sanotaanko näin, että kivikaudella mä olisin ollu laumanjohtaja, tänä päivänä mä olen selkeesti mulkku."
   
Kovan onnen nimi, Vesa. Kun ei se tajuu. Tiina Lymin esikoisromaanissa Vesa on susi lammasten vaatteissa, joka ei ole pelkästään kummankin kaa, vaan aika monen muunkin kaa. Vesa taitaa olla kaikkien kaveri.
  
Vesan vaimo Tuula on suomentaja. Työ tuskastuttaa, sitä tehdään rahasta, toimeentulon takia. ”Se tuntui vievän häntä lähemmäs eläintä kuin ihmistä.” Mielenkiintoiset käännöstyöt eivät nappaa kustantajaa.
    
Tuulan paras ystävä Sannan elää Maurinsa kanssa hiljaista elämää. Sanna epäilee välillä miehensä olevan autisti, ”joka hengittää raskaasti ja istuu kuin mykkä paskalla suurimman osan ajasta”. Sannan mielestä Tuulalla on kaikki niin helvetin hyvin, vain Porvoo puuttuu!
Porvoo. Siellä voisi luomuviljellä kaikkea ja tehdä miesten töitä pihalla ilman paitaa.
  
Tuula on iskenyt silmänsä vanhaan mökkiin. Onnea olisi ”idylli omenapuun alla, jumalauta vaaleanpunaisessa talossa. Se oli Tuulan mielestä melkein liikaa. Kuka edes keksisi pyytää enemmän kuin tämän?” Nooh, joku saattaa haaveilla talosta, jonka perustukset eivät ole kallellaan eikä home haise pihalle asti.
   
Vesa on rakastava aviomies ja esimerkki-isä, mutta hänellä on heikkoutensa. Hän on heikkona naisiin. Kun kaunis nainen osuu silmiin, Vesan polvet pettävät ja kieli muuttuu casanovaksi. Puheet on pehmeitä, mutta kiertävä veri jäykistää hänet muutoin. Yhtenä kauniina sunnuntaipäivänä Vesan kaksoiselämä paljastuu Hesarin uutiskuvasta, jossa tämä pussailee nuorta naista. Vesan sukupuolielimen käyttöjälki paljastuukin sitten jokseenkin reiluksi.
    
Tiina Lymi kuvaa hersyvästi ja raikkaasti yhden idyllin särkymistä ja selviytymisestä kun pohjakosketus on koettu. Teos on hyvin ”2000-lukulainen”, kertoen mm. siitä kuinka ihminen ei näe onnea lähellään. Aina pitäisi hamuta jotain muuta, aina muilla on paremmin, aina pitäisi saada enemmän ja isompaa. Kyltymättömyys on trendi. Ihminen ei myöskään saisi tyytyä vähään. Aikuisista on tullut pikkulapsia.
   
Olisi latistavaa väittää, että kirja kertoo vain pettämisestä ja petetyksi tulemista. Se kertoo yhtä hyvin siitä millaista on pettyä johonkin ehkä itse luomaansa illuusioon. Siinä ihminen pettyy paitsi toiseen, myös itseensä. Ja sekin satuttaa. Ihminen on ihmiselle kuin ihminen ja sellainen ihminen vain on. Perustarpeet ovat tätä nykyä jotain toista kuin ennen teflonpannua.
     
”Aikasemmin oli tärkeetä, että oli töitä ja ruokaa mahassa. Just semmosia perusasioita. Ei ollu aikaa paljon miettiä, että onko se niin justiinsa kuka millonkin kenenkäkin vierestä sattuu heräämään, oli vaan ne perusasiat. Että lapset syö, että ite syö, että talossa on ehjä katto. Semmosia vaan. Perusasioita.”
      
Susi sisällä sisältää onnistunutta dialogia. Se on arkista, asioita möläytetään päin pläsiä turhia kiertelemättä. Kielikuvat ovat värikkäitä ja humoristisia, mutta myös karun viiltäviä. Tyylistä tulee mieleen Anna-Leena Härkönen. Ja se jos mikä on suurista suurin objektiivinen kehu. Ja nyt moni hokaa, että Tiina onkin näytellyt monessa Anna-Leenan tekstiin perustuvassa elokuvassa ja sarjassa. Vaikutteita on varmasti saatu ja ehkä otettu vastaankin.
       
Tiina Lymi on myös onnistunut luomaan hienon henkilökokoelman kirjaansa. Tuulan äiti nousee esiin sivuroolissa ihastuttavana hämäläisenä tolkun ihmisenä. Äitin mielestä kiroilu ei paranna asioita. Elämänohjeita piisaa:
   
”Katos Tuula kulta, kun se vaan on niin, että kaikki miehet pettää. Pitkässä suhteessa se on luonnonlaki. Ja nyt sun pitää vaan suhtautua siihen, kun nyt loukatulta naiseudeltas kerkeet.” Kaikilla kun on omat kulkunsa.
   
Äitee tietää mistä puhuu. ”Paha mieli vieläkin yhestä Markesta. Kuuskytäluvulla. Luulee etten mää tiedä.” Eikö kaikkien äitien kuulukin lopulta sanoa ”Että mietis nyt Tuula vähän”. Näyttäkää minulle semmoinen äiti, joka ei niin sano.
   
Susi sisällä on myös Tiina Lymin esikoisnäytelmä, jonka kantaesitys oli Tampereen Työväen Teatterissa syksyllä 2009. Teos on uuden kustantamon, Helsinki-kirjojen ensimmäisiä kotimaisia julkaisuja.
  
Monikäyttöisestä aineksesta saisi aikaan varmasti myös elokuvan, niin tempaava ja hyvin etenevä kirja on. Vauhtia ja vaarallisia tilanteita piisaa farssiksi asti, ja sitähän se elämä on.