Teemu Keskisarja: Vihreän kullan kirous : G. A. Serlachiuksen elämä ja afäärit
Siltala, 2010
esitellyt 18.2.2011 Tommi Tapiainen
     
”Budjettini näyttää miinusta niin kuin kaikkien merkittävien valtioiden finansseisa.”
    
Serlachius-museoiden julkaisusarjan teos on yllättävä. Se ei ole kiillotettua ihmispalvontaa vaan suoraselkäinen ja realistinen kuvaus yhtiön perustajasta, Gösta Adolf Serlachiuksesta. Ainoa, mikä teoksessa kiiltää, on kansi. Sitä koristaa Akseli Gallén-Kallelan maalaus tehtaan patruunasta.
   
Voi tietysti olla, että käsitys yllättyvyydestä johtuu siitä, että itse en ole kovinkaan perehtynyt metsäteollisuuden historiaan tai ylipäätään teollistumisen aikakauteen, saati Mäntän vaiheisiin. Onneksi meillä on niitä, jotka siitä meille kertovat.
   
Pääsemme seuraamaan Serlachiuksen toimintaa yllättävän tarkasti aina nuoruusvuosista alkaen. Miehen ominaislaatu tulee esiin jo silloin. Afäärejä on jos jonkinmoisia ja aina tavoittelussa on kuu ja tähdet kaupan päälle. Apteekkarina ollessaan Serlachius touhuaa mm. kananmunien kaupassa. Apteekkien valikoima 1800-luvulla oli laajempi: myyntiartikkeleina oli mm. kaakao, mineraalivedet sekä väkevät viinat. Harjoittelijana ollessaan hänen yksi tehtävänsä oli huolehtia verijuotikkaista eli iilimadoista.
   
37 vuoden iässä Serlachius otti suunnaksi Mäntän ja loppu onkin historiaa. Tai niin sitä luulisi. Kaikkea sattuu ja tapahtuu. Teollisen laitoksen arkisista hankaluuksista ja vastoinkäymisistä kerrotaan konkreettisten esimerkkien avulla. Globalisaatio on jo ja näkyy, mutta maailma tuntuu nykyistä suuremmalta.
   
”Vaihtoehtojen puutteessa Serlachius improvisoi teollisuutensa palvelukseen vanhojen kirkkoveneiden laivaston, jossa hioke soudettiin Kuoreveden poikki Maitovalkamaan. Seuraavat kolmekymmentä kilometriä taittuivat kärryillä Längelmäen Länkipohjaan, missä paalit lastattiin höyrylaivaan. Längelmävettä pääsi 60 kilometriä melko helposti Valkeakoskelle, mutta siellä oli kanava vielä keskeneräinen. Tavara oli purettava ja vedettävä kannaksen poikki hevosella. Sitten se taas pakattiin ja laivattiin 40 kilometriä Vanajavettä Hämeenlinnaan. Vasta siellä – kuudennen lastauksen jälkeen – päästiin rautatielle ja kohti Venäjää.”
    
Ehkä kuvaava esimerkki asiain hoidosta on sekin, että ei se matkustelu niin hankalaa ollut. Sen kun kirjoitti Lontooseen ja mikä hyvänsä lomamatka järjestyi.
  
Kirjassa tuodaan esille onnistuneesti päähenkilön luonnetta ja käyttäytymistä. Kiitos paperin, todistusvoimasta aineistoa on kosolti. Serlachiuksen kielenkäytöstä kertonee Aamulehden kommentti hänen kirjoitukseensa: ”olisimme suoneet että arvoisa kirjoittaja olisi käyttänyt siivompaa puhetapaa”. Hurjalla luonnolla oli vaikutuksensa: ”Tämänkaltaisella tunnettuudella oli osansa velkojien epäluottamuksessa, joka ajoittain näkyi vihjauksina hermosairauteen ja muihin sielutieteellisiin hasardeihin.”
  
Suomen ja Pohjoismaiden historian dosentti Teemu Keskisarja on onnistunut isossa urakassa loistavasti. Tarina puksuttaa eteenpäin jouhevasti ja jälki on priimaa. Yksi hänen ansioista on vivahteikas kielenkäyttö. Ajan kuva ja tyyli tulevat hienosti ja särmikkäästi esiin. Suomen- ja ruotsinmielisten ”kamppailu” on kiintoisaa seurattavaa.
  
Vihreän kullan kirous on hieno kuvaus yhden miehen afääreistä, joilla on edelleen näkyvä vaikutuksensa. Keskisarja kirjoittaa mukaansatempaavasta ja värikkäästi. Historiankirjoitukselle epätyypillisesti hän viljelee avointa sarkasmia, silloin kun tilanne sen sallii. Ja usein salliikin - Serlachiuksen vauhdikkaissa vaiheissa ei aina tiedä itkeäkö vaiko nauraa. Niin tai näin, kumpikaan ei vähennä kunnioituksen määrää.
   
Historian Ystäväin Liitto valitsi Vihreän kullan kirouksen vuoden 2010 historiateokseksi.