John Irving: Viimeinen yö Twisted Riverillä
Tammi, 2010
esitellyt 27.12.2010 Tommi Tapiainen
  
”Mutta joki virtasi kaiken aikaa niin kuin joet tekevät – niin kuin joet tekevät. Ja tukkien alla nuoren kanadalaisen ruumis ajelehti virrassa, joka heitteli häntä sinne ja tänne – sinne ja tänne. Ja jos Twisted River tuolloin vaikutti levottomalta, kärsimättömältä jopa, niin kenties joki itsekin halusi pojan jatkavan matkaa – jatkavan matkaa.”
  
John Irving tekee sen niin kuin John Irving vain sen tekee. Hän kirjoittaa 610 sivuisen tarinan, joka polveilee sinne sun tänne - sinne sun tänne, kunnes palaa alkuun. Valmista ei tunnu tulevan, mutta eipähän kait elämä voikaan valmistua.
   
”Vaikka Danny Baciagalupo oli vasta kahdentoista vanha, hän tiesi loppuelämänsä alkaneen.”
  
Twisted River ei ole kovin mutkainen joki. Romaanin alussa se on tukkijätkien valtakuntaa. Nuori ja kokematon Angel häviää taistelun tukkeja vastaan ja hukkuu jokeen. Varsinaiseen vauhtiin kirjassa päästään toden teolla kun Danny Baciagalupon erehdys, paistinpannulla mätkäisy, pakottaa hänet ja työmaakokki-isänsä pakomatkalle.
   
”No, maailma on täynnä sattumuksia, eikö vain? Sellaisessa maailmassa muuttuu nimien lisäksi muukin.”
  
Danny ja Dominic vaihtavat maisemaa ja aloittavat uuden elämän Angelin kotikaupungissa. Poika pääsee opintojen pariin ja isä kokkaa italialaisessa ravintolassa. Mutta he saavat olla varpaisillaan, koska menneisyys seuraa kintereillä kostoa janoavan polliisin muodossa.
Dannysta tulee menestyskirjailija, jonka luomista – sen tuskaa ja ihanuutta saamme seurata kirjan edetessä. Miten ollakaan, menestyskirjailijasta tulee väkisin mieleen eräs toinenkin menestyskirjailija.
   
”Kirjailijan työnä olikin keksiä tarina ihan oikeasti, sillä tositarinat eivät olleet koskaan täydellisiä, eivät sillä lailla täydellisiä kuin romaanit voivat olla.”
  
John Irvingin kirjat eivät koskaan kerro yhdestä asiasta. Ne tuntuvat kertovan aina kaikesta mahdollisesta. Viimeinen yö Twisted Riverillä kertoo tukinuitosta tarkasti. Samalla se avaa meille teollistumisen historiaa, sen miten vanha ja pieni katoaa uuden ja uljaan tieltä.
   
Kokki-Dominicin avulla lukija tutustuu myös ruuanlaittoon, joka lähentelee jo filosofiaa. Tukkikämpän aamiainen tuntuu haute cuisinelta, todelliselta taiteelta, eikä ”lisää vain vesi” –menetelmältä.
   
Myös kunkin vuosikymmenen poliittiset suuntaukset ja muut kohkaamiset tulevat varsin tutuiksi. Irving ei sorru saarnaamaan tai kertomaan oikeaa totuutta. Hän jättää lukijalla sen vapauden.
  
”Jokaisessa romaanissa on osia, jotka liippaavat epämukavan läheltä kirjailijaa; ne ovat niitä henkilökohtaisen historian osia, joista kirjailija mieluiten vaikenee.”
   
Irvingin lukijoille tuorein teos ei varmaankaan tuo yllätyksiä. Hänen tyylinsä on suvereeni. Muoto on rönsyilevyydessään loppuun hiottu, muttei missään nimessä kliininen. Epäilemättä tyylinsä ei sovi kaikille. Minusta tuntuu, että jokaisessa kirjassaan John Irving yrittää muistuttaa meitä siitä, että on kuljettava omia teitään ja mennä sinne minne vainu vie. Valmista pakettimatkaa hän ei kenellekään tarjoa.
  
”Voi, voi, suunnitelmia, suunnitelmia – miten me teemmekään suunnitelmia vastaisen varalle, ikään kuin tulevaisuus tosiaan odottaisi jossain!”