Kirjasto
Aki Ollikainen: Nälkävuosi
Siltala, 2012
esitellyt 5.7.2012 Tommi Tapiainen
  
”Kuoleman väri on valkoinen. Hautajaisissa pukeudutaan mustaan, elävät pukeutuvat. Vainajkin on mustissaan, kun se on puettu parhaimpiinsa mitä eläessään on omistanut, mutta kasvot sillä on aina valkoiset. Kun sielu jättää ihmisen, vain valkoinen jää jäljelle.”
   
Karu ja koruton ovat adjektiiveja, jotka sopivat Aki Ollikaisen esikoisromaanin Nälkävuosi niin tarinaan kuin ulkoasuun. Yhtä lailla sopivia laatusanoja ovat koskettava ja kaunis. Kirjassa on kapea irtolieve, joka antaa läpileikkauksen Suomen historian yhteen käännekohtaan. Lieve jättää paljaaksi harmaan kannen, mutta selkä onkin hienosti kirjailtu.
Ulkoasua on siis selvästi mietitty, muuallakin kuin tämän pienen lukijan päässä. Onkin kannattanut miettiä - kyseessä nimittäin on harvinainen, jo esikoisessa hiottu timantti.
 
Voin siis sanoa pitäneeni kirjasta. Voin sanoa suorastaan haltioituneeni. Se ei ole ainutkertaista, mutta aina yhtä nautinnollista.
  
”Nälkä karsii kansakunnasta pois heikoimmat kuin puutarhuri omenapuustaan huonot oksat.”
 
Ollaan vuodessa 1867 syvällä Suomen kansan kärsimyksissä. Katovuodet ovat seuranneet toisiaan. Viimeinen niitti on aikaisin tullut talvi, joka pakottaa Marjan kerjuulle kahden pienen lapsen kanssa. Mies on jätettävä torppaan kuolemaan. Ovi jää auki. Marja kieltää Mataleenaa enää palaamista sitä sulkemaan. ”Niin on armollisempaa.”
 
19229-nälkävuosi1Marja kohtaa vaellukseen niin hyviä ihmisiä kuin niin huonoja ihmisiä. Toiset antavat vähästään, toiset haukkuvat varkaaksi ja huoraksi jos tulee metriä lähemmäs. Marjan ja lasten päämäärä on Pietari. Siellähän ei nälkää nähtäisi, koska onhan se keisarin kaupunki. ”Parempi sellaiset olisi unohtaa, jos täältä mihinkään pääsee..”
  
Mutta on niitäkin, joilla on lämpöä ja ravintoa. Apulaiskamreeri Lars Renqvist tuskailee, ettei kansa ymmärrä itsensä etua. Pitää ajatella kokonaisvaltaisesti ja valtion taloutta. Työstähän ihminen elää. ”Meidän päällimmäinen velvollisuutemme on työn järjestäminen niille, joilla ei ole tointa. Jos heidän laariinsa aletaan viljaa vastikkeetta kaatamaan, sille ei pohjaa näy.”
  
Veljensä Teo on köyhäinlääkäri, joka on hyvin tietoinen omasta etuoikeutetusta asemastaan ja myös käyttää sitä hyväksi. Teo näkee sen mihin senaattoreiden kykenemättömyys päätöksiin ja vieläpä niiden viivyttäminen johtaa. Kun viljaa vihdoin tilataan, jäätyy meri ennätysnopeasti. ”Työstä on hyvin vähän hyötyä eikä se kanna hedelmää, kun ei ole ruokaa, jota työllä voi hankkia.”
  
Aki Ollikainen kirjoittaa lyhyeen romaaniinsa valtavan paljon tarinaa ja kohtaloita. Hänellä on hieno taito tuoda lukijan ulottuville erikoinen ajanjakso, ilman että hän taustoittaisi tapahtuneita kymmenillä sivuilla. Kaikki oleellinen ja tarvittava tulee esiin lyhyissä kohtauksissa.
  
Ollikainen on myös saanut upean rytmin tekstiinsä. Hän onnistuu kiteyttämään asioita, jotka pistävät lukijankin pysähtymään. ”Kun pitäisi katsoa ihmistä, he katsovat peiliin. Kas siinä on lähimmäinen, se, jonka Jumala on muovannut omaksi kuvakseen. Sen, minkä teet hänelle, sen sinä teet Jumalalle, palvele siis häntä ja tee hänelle hyviä töitä parhaan taitosi mukaan.” Kieli on traagisuudessaan eleettömän kaunista, mutta ei sorru lässyttelyyn.
  
Kirjaa lukiessa ei malta olla laittamatta yhtäläisyysmerkkejä. Vaikka ajat ovat toiset, tuntuu siltä kuin Ollikainen kirjoittaisi myös nykyajasta. Kun tarinassa pohditaan, etä ”tuleehan se inhimilliseltä kannalta liian kalliiksi”, sitä jää miettimään mitähän muita hyviä perusteluja niitä onkaan.
 
Ja jottei totuus unohtuisi, teroitetaan vielä lopuksi: ”Pitää syödä, että jaksaa opiskella ja rakentaa kansakunnan tulevaisuutta.”
  
Näin ollen tämä yhden miehen raati antaa romaanille vuoden esikoisen palkinnon ja asettaa samalla Finlandia-ehdokkaaksi.
 
 
 

Jaa artikkeli

Submit to FacebookSubmit to TwitterSubmit to LinkedIn