Kirjasto
Stephen Fry: Virtahepo
Schildts, 2011
esitelyt 19.4.2012 Tommi Tapiainen
  
”Ei minun kaltaisestani ääliöltä voi odottaa kunnon tarinaa. Niin kuin sanonta kuuluu: minä olen kärsinyt taiteeni vuoksi, nyt on teidän vuoronne.”
    
Paremmin näyttelijänä ja nykyisin tv-juontajana tunnettu Stephen Fry ei ole eilisen teeren poikia kirjailijanakaan. Virtahepo on ilmestynyt alkukielellä niinkin aikaisin kuin 1994. Sittemmin Fry on hankkinut kannuksia Isossa-Britanniassa aktiivisena yhteiskunnallisena keskustelijana, etenkin sosiaalisessa mediassa.
  
Virtahepo kirjassa on teatterikriitikon työstä potkut saanut Ted Wallace. Ted on ”entinen runoilija”, joka on muuttunut kitkerän katkeraksi kyyniseksi kriitikoksi, joka mielellään sivaltaa sanan miekalla. Tiedättehän tuon tyypin, joiden mielestä muillakaan ei ole syytä olla kivaa jos itselläkään ei ole.
  
”Asia on niin, että on tapahtunut kummallinen juttu. Minun suvussani. En ymmärrä sitä, mutta luulen että se voisi kiinnostaa sinua. Kirjailijana.”
     
Romaanin alussa Ted tapaa pitkästä aikaa kummityttärensä Janen. Hän on vakavasti sairas, kuoleman vakavasti. Janella on Tedille erikoinen, neljännesmiljoonan punnan arvoinen ehdotus: mene ja raportoi mitä Janen enon kartanossa tapahtuu. Sen tarkempia ohjeita Ted ei saa.
  
Ted keinottelee itselleen kutsun Loganien kartanoon sillä verukkeella, että haluaisi tulla tapaamaan toista kummilastaan, juuri ripillä päässyttä Davidia (”hurskasteleva ja kuonoonsa kerjäävä piku paskiainen, tekopyhä ruikku”). Davidin vanhemmat ilahtuvat vierailusta, he kaipaavat Davidille ”ohjausta”. David on ”erityinen”, kun taas velipoikansa Simon on se ns. tavallinen. Siinä missä Simon tykkää eläinten hoidosta ja metsästyksestä, David on kasvissyöjä ja haaveilee runoilijan ammatista. Ted ehdottaa Davidin isälle, että kirjoittaisi tämän menestyneen liikemiehen elämäkerran.
  
Ted raportoi Janelle kirjeitse kartanon menosta ja meiningistä. Koolle on kokoontunut isäntäväen lisäksi myös perheen tuttavia, sukulaisia ja säätyläisiä. Tunnelma on väliin väkinäinen ja väliin riehakas.
 
Kirjeet eivät noudata perinteistä kaavaa. Ne rönsyävät ja polveilevat siellä sun täällä, välillä pohdiskellen mm. runoulijan tuskaa ja välillä yleistä elämänmenoa. Pikkuhiljaa Tedilla valkenee mitä on tekeillä. Davidilla tuntuu olevan käsillä parantamisen lahja. Tästä ”erityisestä” lahjasta on tietysti kovin moni kiinnostunut. Jane väittää syöpänsä parantuneen Davidin kautta. Myös kartanon valiohevonen tuntuu parantuneen Davidin ”väliintulolla”. Mutta voiko David parantaa 14-vuotiaan tytön, jolla on ristipurenta eikä sosiaalisia taitoja?
   
Tarina on oikeastaan toissijainen. Romaanissa huomion saa Fryn iloitteleva ja pisteliäs kieli. Kaikki mikä liikkuu, voi olla kohteena. Päähenkilö on lievästikin sanottuna pahemman laatuinen sovinisti, joka ei säästele sanojaan. Eipä päähenkilö myöskään sääli itseään. Hän haukkuu mm. ruokaa ahkerasti: ”vähänkin tukevamman hiukopalan hehku viilennetään balsamietikan vihmalla tai haudataan paksuun kerrokseen radicchiota, lollo rossoa ja rucolaa”. Siinä missä rucola tuli muotiin Suomessa 2010-luvulla, oli se ”in” Englannissa jo 20 vuotta sitten. Fry summaa asian: ”Voi Herran perse tätä ankeata aikaa”.
  
Mitäs tähän muuta sanoisi kuin että voi hyvän tähen sentäs.
 
 

Jaa artikkeli

Submit to FacebookSubmit to TwitterSubmit to LinkedIn