Kirjasto

minajakaminskiDaniel Kehlmann: Minä ja Kaminski
Tammi, 2013
esitellyt 28.12.2013 Tommi Tapiainen

 

Daniel Kehlmannin romaanin nimi Minä ja Kaminski tuo erehdyttävästi mieleen Kata Kärkkäisen romaanin Minä ja Morrison. Eikä yhteys ole välttämättä ollenkaan kaukaa haettu. Taiteilijaelämää on molemmissa.

Siinä missä Kärkkäinen, nykyinen Souri, ei ole vielä kovin arvostettu tekijä, Kehlmann lasketaan "saksankielisen nykykirjallisuuden kiinnostavimpiin ja arvostetuimpiin tekijöihin". Uutuuskirja julkaistiin Suomessa Tammen Keltaisessa kirjastossa. Sitä moni pitää laadun takeena. Moni pitää sitä myös takeena siitä, että kyseessä täytyy olla ns. vaikea teos.

Minä ja Kaminski ei ole vaikea teos. Eikä edes pitkä. 190 sivua on täyttä asiaa. Se kertoo Sebastian Zöllneristä, itsetietoisesta ja –riittoisasta taidekriitikosta. Zöllneriä vaivaa maineen puute. Vielä kolmekymppisenäkään hän ei ole tehnyt itsestään kuolematonta tai vain suurta nimeä. Mutta nyt on aika korjata tuo virhe. Zöllner aikoo kirjoittaa taidemaalari Manuel Kaminskin elämäkerran.

Taidekriitikolla ei ole ihan puhtaat jauhot pussissaan. Kaminski on sokeutunut ja lähellä kuolemaa. Elämäkerroissa kuolema jos mikä takaa varman myyntimenestyksen. Toisena taka-ajatuksena Zöllnerillä on löytää elämäkertaa herkullisia yksityiskohtia taiteilijan menneisyydestä koko komeutta kuorruttamaan.

Eikun tuumasta toimeen. Zöllner hankkiutuu Kaminskin puheille ja alkaa piinata tätä ja lähipiiriään kysymyksillään. Tahditon ja töykeä mies ei näe ympärillään mitään muuta kuin kasvavan egonsa. Kun Zöllner saa kuulla Kaminskin nuoruudenrakkauden olevan elossa, päättää hän saattaa nämä vielä viimeisen kerran yhteen.

Asiat ei tietenkään mene ihan kuin elokuvissa. Zöllneriä piinaavat paitsi solmussa oleva yksityiselämä, myös taidepiiri joka ei tunnu ymmärtävän hänen kohteensa arvoa. Eikä kohde itsekään tunnu arvostavan elämäkerturin vaivannäköä.

kehlmann samuel fischerDaniel Kehlmann kirjoittaa Zöllneristä herkullisen vastenmielisen tyypin karikatyyrin. Samaan aikaan lukija voi sekä halveksua että ihailla miehen häikäilemätöntä ja päättäväistä toimintaa. Yhtä lailla kirjailija tekee päähenkilöstään huomionhaluisen ja kiukkuisen pienen pojan kuvan. Vain minä olen tärkeä, ja te kaikki muut ootte tyhmiä, tuntuu päähenkilö huutavan.

Kehlmannin tyyli on tässä kirjassa hyvin toteava ja lakoninen. Hän ei selittele henkilöiden tekoja. Hänen ei tarvitse. Tyypit alkavat elää omaa elämäänsä hyvin vähillä vihjeillä. Pikkuhiljaa lukija saattaa huomata, että kirjailija taitaa piikitellä meitä kaikkia siitä kuinka tänä päivänä julkisuus ajaa kaiken edelle. Emmehän me mitään ole, jos muut eivät meistä tiedä.

Kehlmannin muita suomennettuja teoksia ovat Maailmanmittaajat (2007) ja Maine (2011).

 

Jaa artikkeli

Submit to FacebookSubmit to TwitterSubmit to LinkedIn