Kirjasto

Nikkanen Karanteeni EkHanna Nikkanen ja Antti Järvi: Karanteeni : kuinka AIDS saapui Suomeen
Siltala, 2014

”Virustaudit eivät yleensä loikkaa eläinlajista toiseen. Lajien väliset fysiologiset erot ovat niin suuria, että virusten on lähes mahdotonta selviytyä useammissa kuin yhdessä isäntälajissa. Joskus kuitenkin sattuman oikeusta loikka onnistuu.”

Parivaljakka Nikkanen-Järvi on kirjoittanut hyvän ja tärkeän kirjan. Kyllä, se käsittelee AIDSia, mutta samalla paljon muutakin. Tauti on se tarinan punainen lanka. Kirjassa tauti on se vieras mies, joka tulee taloon. Miten talonväki suhtautuu tunkeilijaan?

Kirjan alku on kuin Da Vinci -koodista. Otsikko ”100 vuotta HI-virusta” pysäyttää. Mutta vasta 80-luvullahan se AIDS ”tuli”. Niinhän sitä saattaisi kuvitella, mutta tälläkin taudilla on julkisuuttaan pidempi historia. Taudin leviäminen on kuvattu luontevasti, kiinnostavasti ja selkeästi. Nikkanen ja Järvi piirtävät silmien eteen helpon kaavan, joka voidaan tiivistää yhteen uudissanaan: globalisaatio.

Läpi kirjan tulee selväksi seikka, jonka mainitsen tässä yksinkertaistettuna. HI-virus ei tartu helposti. ”HI-virus on varsin huono leviämään. Se ei yleensä pysty tarttumaan toiseen ihmiseen, jos kantajalla on elimistössään vain vähän viruksia. Se ei välity sylkeen eikä läpäise ehjää ihoa. Limakalvonkin läpäiseminen on sille varsin vaikeaa.” Lukijalle saattaa nousta mutta kurkkuun. Tämmöinen muka tiedostava lukija havahtuu siihen, että AIDSista ei enää puhuta. Ja kun siitä ei enää puhuta, kuinka suuri väestöstä on vielä siinä käsityksessä, että se saattaa tarttua kammasta ja vessanpöntöstä?

Yksinkertaistus ei sen sijaan ole se, että HI-virus ei osaa ajatella eikä AIDS ole homotauti. ”Seksikumppanin sukupuoli ei HI-virusta kiinnosta, limakalvojen kunnolla sen sijaan on suuri merkitys. Se osapuoli, jonka limakalvot joutuvat seksissä kovemmalle koetukselle, on suuremmassa tartuntariskissä.” Tässäkin asiassa Nikkanen ja Järvi valaisevat meitä selkeästi ja kiihkottomasti.

Kirja keskittyy otsikkonsa mukaisesti Suomen oloihin. Kirjoittajakaksikko perehdyttää lukijan sekä kronologisesti että yksittäistapausten kautta siihen, miten asiat etenivät erityisesti 80- ja 90-luvulla. Virallinen ja epävirallinen kulkevat rinnakkain, inhimillisesti ja koskettavasti. Kyse on ihmisistä. Jälleen kerran sitä havahtuu, elettiin ihan toisenlaista aikaa, niin ilmapiirin kuin tiedon suhteen.

Suomalaisten asiantuntijoiden toiminta saa kiitosta, mutta samalla pinnan alta paljastuu erimielisyyksiä tulkinnoissa ja tutkintalinjoissa. AIDS-pioneerina tunnettu Sirkka-Liisa Valle näyttäytyy sekä pelastajana mutta myös oman edun tavoittelijana. Yhtä lailla Setan rooli on kahtalainen. Järjestö saa ansaisemansa kunnian asiallisen tiedon levittäjänä ja muutenkin aktiivisena toimijana, mutta yhtä lailla aiheellisen kritiikin siitä, että välillä julkisuuskuvan hoito tuntuu olevan sille kohtuuttoman tärkeä asia.

Synkkä luku löytyy 1990-luvun lama-Suomesta. ”Neuvolat ottivat verikokeita koko maassa, mutta rahan säästämiseksi näytteitä yhdistettiin ennen testaamista. Kun positiivinen näyte löytyi, kukaan ei tiennyt, kuka sen oli antanut.” Kuriositeetti on hätkähdyttävä.

Suomi oli ja ei ollut lintukoto tälle taudille ja sen kehittymiselle. Ylilyöntejä tapahtui, mutta kansainvälisesti virallinen Suomi saa kiitosta taudin hoidosta. Yhdysvalloissa aids on surmannut väkilukuun 20 kertaa enemmän, Espanjassa 20 kertaa, Thaimaassa lähes 200 kertaa enemmän. Kirjan epilogissa kerrotaan 7 syytä, miksi hiv-epidemia taltutettiin Suomessa niin hyvin. Siinä onnistuttiinkin niinkin hyvin, että kasvamassa saattaa olla uusi sukupolvi ihmisiä, joille AIDS on vain yksi tauti muiden joukossa, joka hoituu napsimalla pillereitä.

Siksikin Nikkasen ja Järven kirjoittama yleistajuinen teos ansaitsee erinomaiset kehut.

Jaa artikkeli

Submit to FacebookSubmit to TwitterSubmit to LinkedIn